Turkkilaisen DSIP-puolueen jäsenen Ozan Tekinin haastattelu

Hallitus näyttää antaneen jossain määrin periksi ostoskeskushankkeen kohdalla. Erdogan sanoi olevansa avoin ”demokraattisille vaatimuksille”. Onko minkäänlaista vuoropuhelua vielä käynnistetty? Mikä on nykytilanne alueella muiden hallituksen hankkeiden kohdalla ja voidaanko hallituksen ja mielenosoittajien välillä saavuttaa mitään sopimusta asiasta?

Erdoganin ollessa aiemmin lukkoonlyödyllä valtiovierailullaan Pohjois-Afrikassa varapääministeri Bulent Arinc tapasi Taksimin solidaarisuusryhmän – mielenosoittajien sateenvarjo-organisaation – valtuuskunnan keskustellakseen sen vaatimuksista. Useimmat AKP:n edustajat ovat hiljan puhuneet, että ensimmäisen päivän mielenosoitukset olivat oikeutettuja ja oikein, mutta että heitä huolestuttaa tapahtumien laajeneminen uhkana hallitukselle ”ääriryhmien kiihottamana”. Istanbulin kuvernööri julisti tänään, että hän toivoisi olevansa Gezin puistossa yhdessä valtaajien kanssa – 10 päivää sitten hän julisti mielenosoituksen olevan ”laiton”.

Hallitus sanoo nyt, että se jatkaa suunnitelmiensa mukaisesti vanhojen ottomaaniaikaisten parakkien uudelleenrakentamista puitossa, mutta ettei sinne tule mitään ostoskeskuksia tai luksusasuntoja. Taksim-solidaarisuus ja mielenosoittajien laajemmat kerrokset vaativat, ettei tulisi antaa periksi ilman julistusta, ettei puistoa tuhota. Hallitus on siis joutunut peräytymään osasta suunnitelmiaan, mutta sopimus ei näytä lähitulevaisuudessa todennäköiseltä, ellei hallitus tee lisämyönnytyksiä. Äskettäisen mielipidekyselyn mukaan 75 prosenttia Istanbulin asukkaista ja 64 prosenttia väestöstä vastustaa hallituksen jälleenrakennussuunnitelmia puistolle.

Tukahduttamistoimet Ankarassa viikonlopun mielenosoituksen aikana ovat olleet raakoja ja tuhannet kokoontuvat monilla Istanbulin asuinalueilla ja Ankarassa tänään peläten lisää voimankäyttöä. Mitkä ovat syyt mielenosoitusten ja poliisin reaktion selvälle eskaloitumiselle?

Gezin puistossa ei ole ollut yhtään turvallisuusjoukkoja nyt yli viikkoon. Taksimin aukion ympärillä on barrikadeja ja poliisi on perääntynyt kokonaan. Se johtui siitä, että kymmenet tuhannet vastustivat rohkeasti poliisiväkivaltaa viime viikonloppuna ja yhä enemmän ihmisiä lähti kaduille poliisin hyökkäysten koventuessa. Paikka muistuttaa nyt festivaalialuetta ja tuhannet viettävät siellä joka yön ja kymmenet tuhannet käyvät siellä työpäivän jälkeen. Poliisiterrori elää kuitenkin muissa kaupungeissa, missä tuhannet ihmiset järjestävät mielenosoituksia solidaarisuuden osoituksena Taksimin aukiolle.

Vaatimukset vaalien järjestämisestä ennen vuoden 2014 määräaikaisia vaaleja lisääntyvät. Onko siitä tulossa laajasti kannatettu vaatimus ja miten hallitus reagoi siihen?

Tätä eivät ole vaatimuksena nostaneet esille mielenosoittajat, mutta eräät kommentoijat ja opposition kansanedustajat ovat esittäneet sitä jonkin aikaa. Eräs johtava AKP:n kansanedustaja torjui sen. Tänä ja ensi vuonna on kuitenkin muutenkin useita vaaleja: paikallisvaalit, presidentinvaalit ja luultavasti kansanäänestys uudesta perustuslaista.

Tämä liike ei vielä ole saanut enemmistön kannatusta eri puolilla maata. Sen merkitys tulee siitä ihmisten määrästä, joka sen onnistui saada liikkeelle kaduille. Liikkeen on saatava puolelleen osia hallituksen kannattajakunnasta – joka muodostaa 50 prosenttia koko äänestäjäkunnasta – luodakseen vakavan uhkan Erdoganille. Tämä tehdäksemme meidän on taisteltava meitä jakavia hallituksen aatteita, kuten rasismia, nationalismia, seksismiä, homofobia, islamofobiaa ym. vastaan. Eräät mielipidemittaukset osoittavat, että 16 prosenttia AKP:n kannattajista tuntee myötätuntoa vastarintaa kohtaan – se on hyvä lähtökohta. Tämä on syy, miksi Erdogan aloitti välittömästi joukkokokoukset monissa kaupungeissa ja suunnittelee lisää lujittaakseen kannatustaan liikettä vastaan.

Mitä hänen joukkokokouksistaan voi sanoa? Mikä niiden vaikutusvalta on ja kasvavatko ne mielenosoitusten eskaloituessa?

Ihmismäärät eivät ole valtavia, kun ottaa huomioon hallituksen kannatuksen, mutta mikä on huomattaa, on se ärtymys, mitä liike on aiheuttanut AKP:n kannattajien keskuudessa. He pitävät sitä kemalistien juonena konservatiivisia/islamistisia voimia vastaan. Huudot Erdoganin joukkokokouksissa ovat varsin raivokkaita: ”Pysy lujana, älä koskaan taivu, kansa on puolellasi”, ”Anna meille käsky ja me murskaamme Taksimin”. Erdogan ei vielä anna käskyä, mutta hän leikittelee sillä esittämällä useita valheita – että mielenosoittajat valtasivat moskeijan juodakseen siellä alkoholia (minkä kyseisen moskeijan imaami on kiistänyt), että mielenosoittajat ovat ahdistelleet huivia käyttäviä naisia (Gezin valtaajat ovat järjestäneet naisten marssin vastustaakseen kaikkea naisten loukkaamista). Pääministeri käyttää myös nationalistista retoriikkaa ja väittää, että kyseessä on kansainvälinen juoni ”Turkin talouskasvua vastaan”.

Mikä on kurdien kanta tapahtumiin?

Kurdeja on osallistunut Taksimin aukion tapahtumiin ja joihin solidaarisuusmielenosoituksiin kurdikaupungeissa. Osallistuminen ei kuitenkaan ole täysimittaista. Kun ottaa huomioon käynnissä olevan rauhanprosessin hallituksen kanssa, mikä päättää hallituksen kurdeihin kohdistuvan syrjinnän, he ovat huolissaan, että CHP-MHP-liittouma (kemalistien/fasistien liittouma, joka vastustaa rauhanneuvotteluita) saattaisi nousta valtaan, mikäli hallitus kaatuu.

Puistossa oleviin kurdeihin on kohdistunut joitakin hyökkäyksiä, koska he ovat pitäneet PKK:n johtajan Öcalanin julisteita puistoalueellaan. Sosialistit ja kaikki rasismin vastustajat liikkeessä kamppailevat ankarasti pienentääkseen nationalistien vaikutusta puistossa ja puolustaakseen turkkilaisten ja kurdien yhtenäisyyttä. Olemme toistaiseksi menestyneet siinä, mutta on edelleen erittäin tärkeätä rakentaa yhteisrintamaa rasismia vastaan.

Mikä on tilanne Taksimin aukiolla? Ja voitko kertoa hiukan ilmapiiristä Gezin puiston leirissä?

Vapauden tunne on täydellinen. Kymmeniä tuhansia on liittynyt joka päivä töiden jälkeen muuttamaan puiston karnevaaliksi. Muutama tuhat jää koko yöksi. Aktivistit voittavat jokaisen ongelman solidaarisuuden ja toverillisuuden hengessä. Kaikkialla puistossa ihmiset keskustelevat siitä, mitä on tulossa ja miten voimme edetä. Monilla poliittisilla voimilla on omat pöytänsä. Puistossa olevat ovat hyvin avoimia uusille ja radikaaleillekin ajatuksille. Päivässä saatetaan myydä 350 numeroa lehteä, jonka nimi on Sosialistityöläinen.

Ei varmaankaan ole toista käsitettä, joka läheisemmin liittyisi Marxiin ja marxilaisuuteen, kuin luokka, mutta ei kyllä ole toista käsitettä, jota olisi yhtä paljon ymmärretty väärin. Epäselvyys luokasta vallitsee joka tasolla: tiedotusvälineissä, arkielämässä ja ehkä varsinkin akateemisessa maailmassa.

Yksi tavallisimpia sekaannuksia on käsitys, että luokassa olisi ensi sijassa kysymys ihmisten yhteiskunnallisesta alkuperästä, heidän asemastaan syntyessä sekä perityistä etuoikeuksista tai peritystä epäedullisesta asemasta. Se on pääasiassa jäännettä porvariston taistelusta feodalismia vastaan, kun porvaristo puolusti ”tasa-arvoa” (laillisten oikeuksien ja mahdollisuuksien) feodaaliaristokratian perittyjä etuoikeuksia ja valtaa vastaan. Juuri tämä näkemys johtaa hyvin virheelliseen ajatukseen, että luokka olisi katoamassa tai käymässä vähemmän merkitykselliseksi nyky-yhteiskunnassa (tai että Amerikka, koska ei koskaan ollut feodaalinen ja jolla ei ollut aristokratiaa, olisi jotenkin luokaton yhteiskunta). Tietysti on totta, että perityt etuoikeudet ja varakkuus esittävät yhä tärkeää osaa suurimmassa osassa nykykapitalismia (ei tarvitse kuin katsoa brittihallitusta, joka koostuu entisistä Etonin oppilaista), mutta se ei ole asian ydin marxilaisessa teoriassa sen kummemmin kuin todellisessa yhteiskunnallisessa käytännössä. Keskeistä on nykyinen yhteiskunnallinen asema, ei yhteiskunnallinen alkuperä. Työväenluokkaisten vanhempien lapsi, josta tulee johtaja tai pomo, käyttäytyy johtajan tai pomon, ei työläisen tavoin. Musta nuori, josta kasvettuaan tulee Yhdysvaltain presidentti, käyttäytyy USA:n imperialismin poliittisena edustajana, ei mustien edustajana.

Toinen laajalle levinnyt väärinkäsitys on, että luokassa olisi etupäässä kysymys tuloista ja/tai elämäntavasta. Tietysti luokka esittää suurta osaa tulojen ja elämäntavan määrittämisessä, mutta sen kummemmin tulot kuin elämäntapakaan eivät määritä luokkaa. Vaurauden ja elämäntavan epätasavertaisuus, oli se sitten kuinka laajaa tahansa, muodostaa kuitenkin jatkumon ylhäältä alas eikä voi siksi antaa johdonmukaista analyysiä luokkarakenteesta. Tulojen tai elämäntavan perusteella voisi päätellä, että luokkia on viisi, kymmenen tai viisitoista, tai ei yhtään: ja kumpikin tapa on mielivaltainen. Lisäksi yksilöillä saattaa olla samat tulot ja he voivat olla eri luokkien jäseniä, esim. ammattimies ja pikkupuodin omistaja, tai olla saman luokan jäseniä, mutta omata hyvin erilaiset elämäntavat, esim. kaivostyöläiset ja sairaanhoitajat (molemmat osa työväenluokkaa).

Sosiologiassa, joka on luokasta vastaava akateeminen oppiaine, luokka määritellään tavallisesti eri elämän mahdollisuuksilla (mahdollisuudet saada tavaroita ja palveluita, koulutusta hyvän työn saamiseksi, terveen ja pitkän elämän elämiseksi) ja marxilaista luokkateoriaa käsitellään suunnilleen seuraavasti:

Marxilla sen mukaan luokkaa määrittää ”suhde tuotantovälineisiin” – mikä johtaa malliin kahden luokan yhteiskunnasta, joka koostuu omistavasta kapitalistiluokasta eli porvaristosta, ja omaisuudettomasta työväenluokasta eli proletariaatista. Siinä on jonkin verran perää, mutta se on liian yksinkertaistettu; nyky-yhteiskunnan analyysiin vaaditaan mutkikkaampi malli ja sen antavat Max Weber ja hänen myöhemmät opetuslapsensa. Weberillä luokassa ei ole kyse vain omistajuudesta tai omistamattomuudesta, vaan asemasta työmarkkinoilla. Kapitalistien ja (tavallisten) työläisten välissä on keskiluokka, joka perustuu henkiseen osaamiseen ja koulutukseen, jonka he tuovat työmarkkinoille. Kun kapitalismista tulee teknologisesti hienostuneempaa tuo luokka kasvaa kun taas työväenluokka supistuu. Luokkapolarisoitumista ei tapahdukaan. Lisäksi yhteiskunnassa on monia muita jakoja, jotka perustuvat ”statukseen” (yhteiskunnallinen arvostus) – nykyweberiläiset viittaisivat etenkin sukupuoleen ja etniseen taustaan – jotka kulkevat läpi luokan ja ovat usein tärkeämpiä kuin luokka määritettäessä ihmisten identiteettiä, ja jotka Marx ja marxilaiset ovat sivuuttaneet.

Tämä on virheellinen näkemys Marxin luokkateoriasta monin tavoin – Marxilla ei ollut yksinkertaista kahden luokan mallia ja hän oli hyvin selville välikerrosten, ns. keskiluokan olemassa olosta, ja kiinnitti paljon enemmän huomiota sukupuoli- ja rotukysymyksiin kuin Weber koskaan – mutta tämä ei ole avainseikka. Avainseikka on, että marxilaisen luokkateorian ytimessä eivät ole epätasavertaiset elämänmahdollisuudet (niin tärkeitä kuin ne ovatkin), vaan riisto, lisäarvon imeminen, josta keskusteltiin edellisessä kappaleessa. Juuri jokapäiväinen tosiasiallinen riisto, kapitalismin yhteiskunnallisten suhteiden olennainen eturistiriita, tekee kapitalisteista ja työläisistä yhteensovittamattomia luokkia.

Kapitalistit ovat niitä, joiden selviäminen (kapitalisteina) riippuu liikevoitosta, joka juontuu lisäarvosta, jota saadaan palkkatyötä tekevistä. Työläiset ovat niitä, joiden selviäminen riippuu palkoista, joita he saavat myydessään työvoimaansa kapitalistille. Tämä suhde lukitsee ensinmainitun ja jälkimmäisen ikuiseen taisteluun. Oli kapitalisti sitten perinyt tai luonut pääomansa, käynyt yksityiskoulun tai syntynyt kunnan vuokratalossa, tai oli työläisen palkka korkea tai matala, työpaikka toimisto tai koulu tai tehdas, tai liittyi siihen ensisijaisesti henkistä tai fyysistä ponnistelua, se ei muuta eturistiriidan olemusta.

Eturistiriidan lähde on tuotannon paikassa ja tuo ristiriita laajenee, vieraantuminen rinnallaan, kautta tuohon tuotantoon perustuvan yhteiskunnan. Siitä tulee eturistiriita, luokkaristiriita jokaisessa valtion ja julkisen politiikan kysymyksessä aina verotuksesta terveyspalveluihin, rikokseen ja rangaistukseen, ulkopolitiikkaan, asemenoihin, sotaan ja ympäristön säilyttämiseen.

Sen kummemmin Weber kuin hänen sosiologiperillisensä, tai toimittajat tai tiedotusvälineiden kommentoijat, eivät tajua tätä lainkaan ja siten heidän kritiikkinsä Marxiin menee täysin ohi maalin.

Keskiluokat, josta he puhuvat niin paljon, ovat toki olemassa, mutta niiden asemaa ei määritä sen kummemmin niiden status kuin elämäntapakaan (toistan, status ja elämäntapa ovat luokka-aseman seurauksia, eivät syitä), vaan niiden rooli riistoprosessissa ja luokkaristiriidassa.

Porvariston (kapitalistiluokan) ja proletariaatin (työväenluokan) välillä on kaksi varsin suurta sosiaalista ryhmää. Ensimmäinen on pienyrittäjät, klassinen pikkuporvaristo, jonka tyypillinen edustaja on pikkukauppias. Tätä kerrostumaa sortaa suurliikemaailma, jossain määrin jopa riistää (finanssipääoman ja pankkien kautta), mutta se on myös ja keskeisesti palkkatyön riistäjä. Toinen ryhmä kohdistuu johtajista, jotka ovat palkattuja työntekijöitä, mutta joiden tehtävä on valvoa lisäarvon hankkimista työläisistä.

Esimerkkejä

Tavallisina aikoina, kun hallitseva luokka on lujasti vallassa ja vallitsee yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, hyväksyy keskiluokka suurelta enemmistöltään nurkuenkin ylemmän porvariston johdon ja auktoriteetin. Kun hallitsevan luokan ote heikkenee tai se ajautuu kriisiin, osat keskiluokkaa, etenkin sen alemmista kerroksista, voidaan saada työväenluokan puolelle sillä edellytyksellä, että työväenluokka näyttäisi pystyvän ratkaisemaan yhteiskunnan kriisin. Jos työväenluokka ei näytä pystyvän siihen rooliin keskiluokat saattavat heilahtaa kauas oikealle ja muodostua fasismin yhteiskunnalliseksi perustaksi.

Luokan ymmärtäminen eri tavalla marxilaisessa ja weberiläisessä tai "talonpoikaisjärkisessä” mielessä johtaa jyrkän erilaisiin kuviin luokkarakenteesta nykykapitalismissa. Marx painotti, että ”Samassa määrässä kuin porvaristo, so. pääoma, kehittyy, kehittyy myös proletariaatti, nykyajan työläisten luokka” ja että ”proletaarinen liike on valtavan enemmistön itsenäistä liikettä valtavan enemmistön eduksi”. [Kommunistisen puolueen manifesti]

Weberiläinen ja talonpoikaisjärkinen näkemys taas on, että kapitalismin kehitys johtaa proletariaatin osuuden kutistumiseen väestöstä. Kysymystä ei voi ratkaista pelkästään laskemalla päitä, koska todellisuudessa kiista on siitä, mitkä päät on laskettava. Weberiläisille proletariaatti koostuu vain ”teollisuus-” tai ”ruumiillista työtä” tekevistä työläisistä (termit ovat itsessään ongelmallisia – eikö konekirjoittaja työskentele käsillään, eikö sähköasentaja käytä aivojaan?), joiden määrä tosiaan kehittyneissä kapitalistisissa maissa on supistumassa, kun taas ”valkokaulus-” tai ”ei-ruumiillista työtä" tekevät työläiset, jotka nähdään keskiluokkana, lisääntyvät. Marxilaiselta näkökannalta kuitenkin enemmistö, vaikkeivät kaikki, valkokaulustyöntekijät (opettajat, sosiaalityöntekijät, virkamiehet, konekirjoittajat, sihteerit, kaupan työntekijät, sairaanhoitajat jne.) elävät myymällä työvoimaansa ja kapitalistit riistävät heitä. Eräiden valkokaulustyöläisten, kuten julkisen sektorin opettajien ja terveysalan työntekijöiden riistäminen on vaikeampaa nähdä kuin työläisten, jotka tuottavat tavaroita yksityisillä aloilla, mutta todellisuudessa he tuottavat ja uusintavat työvoimatavaraa kapitalistiselle valtiolle, siis kapitalistiluokalle ja kapitalistiselle järjestelmälle kokonaisuutena ja muiden työläisten tavoin he saavat vähemmän kuin tuottamansa arvon. Siten he ovat osa työväenluokkaa ja toimivat käytännössä sellaisena: virkamiesliitto PCS ja opettajaliitto NUT ovat olleet viime aikaisissa eläkeoikeuksista käydyissä taisteluissa eturintamassa kun taas opettajat ja verovirkailijat ovat esittäneet merkittävää osaa Egyptin käynnissä olevassa vallankumouksessa. Kun tämän kerran tajuaa on selvää, että työväenluokka eli proletariaatti muodostaa edelleen väestön valtaenemmistön kehittyneissä kapitalistisissa maissa, noin 70 prosenttia tai enemmän, ja siitä on tulossa enemmistö koko maailmassa.

On kiinnostavaa huomata, että kun porvarilliset näkemykset luokkajaosta työväenluokan ja keskiluokan välillä koskevat jakoa ammattien välillä (esim. kaivostyöläiset ja opettajat), marxilaisilla jakolinja kulkee ammattien sisällä. Niinpä useimmat opettajat ovat työläisiä, mutta johtajaopettajat ovat johtajia, useimmat sosiaalityöntekijät ovat työläisiä, mutta (Britanniassa) tiiminjohtajat ja heitä ylemmät käyvät keskiluokkaisiksi. Virkakunnassa alimmat ovat työväenluokkaa, mutta ylimmät ovat enemmän tai vähemmän osa hallitsevaa luokkaa. On myös kiinnostavaa, että kun useimmat akateemiset sosiologit jättävät huomiotta tai eivät huomaa näitä eroja, työläiset, etenkin ay-ihmiset, jotka todella tekevät näitä töitä, ovat erittäin selvillä siitä.

Marxilla tärkein piirre hänen luokkateoriassaan on, miten hän tunnistaa työväenluokan vallankumouksellisen roolin. Siinä oli kolme ainesosaa: ensinnäkin työväenluokan eturistiriita kapitalistiluokan kanssa (jota jo hahmottelin); toiseksi sen voima; kolmanneksi sen kyky luoda luokaton yhteiskunta. Työväenluokan voima juontuu siitä seikasta, että sen työ on yhteiskunnan vaurauden ja liikevoiton tärkein tuottaja, siitä, että kaikki liikenne-, energiantuotanto-, tietoliikennejärjestelmät ja kaikki valtion toiminta on riippuvaista työvoimastaan, ja sen keskittymisestä suuressa määrin työpaikoilla ja kaupunkeihin. Tämä voima antaa työväenluokalle kyvyn lyödä porvaristo ja sen valtio. Sen kyky luoda luokaton yhteiskunta juontuu sen taistelun väistämättä kollektiivisesta luonteesta (pienimmäistä paikallistaistelusta laajimpaan yleislakkoon ja kapinaan), siitä seikasta, että se voi ottaa haltuunsa tuotantovälineet vain kollektiivisesti, ja sen potentiaalista, jollaista ei millään luokalla ennen historiassa ole ollut, olla sekä tuottava että hallitseva luokka yhteiskunnassa samaan aikaan ja siten lopettaa koko luokkajaon perusta.

alkuperäinen teksti on luettavissa John Molyneux'n blogissa http://johnmolyneux.blogspot.fi/2013/04/the-marxist-analysis-of-class.html

Vastarinta Gezin puistossa jatkuu viidettä päivää. Poliisi käynnisti raa’an hyökkäyksen niitä vastaan, jotka järjestivät istumamielenosoituksen puistossa puolustaakseen puita, jotka oli määrä kaataa viisi päivää sitten, ja alkanut prosessi huipentui hallituksen tappioon.

Vastarinta muuttui puiden puolustamisesta joukkoliikkeeksi poliisin väkivaltaa vastaan. Tänään iltapäivällä poliisi vetäytyi puistosta ja sen viereiseltä Taksimin aukiolta, joka muuttui heti festivaalialueeksi, jolla oli kymmeniä tuhansia aluetta vallanneitä ihmisiä.

Muualla Istanbulissa ja muissa kaupungeissa taistelu jatkuu, kun poliisi hyökkää suuria ja pieniä mielenosoituksia vastaan. Spontaaneja mielenosoituksia syntyy kaikkialla, kun ihmiset vain kokoontuvat omille kaduilleen paukuttamaan kattiloita ja kasareita, viheltämään ja vaatimaan huutaen pääministerin eroa.

Mikään poliittinen järjestö ei ole organisoinut tätä. Hiljainen ja kytevä vastarinta hallituksen suunnitelmia vastaan muuttaa Taksimin aukiota muuttui äkkiä aktiiviseksi ja joukkomittaiseksi vastarinnaksi, joka levisi kautta Istanbulin ja sen jälkeen muihin kaupunkeihin eri puolilla maata. Hallitus tuli täysin yllätetyksi, etenkin kun tuhannet ja jälleen tuhannet ryntäsivät aukiolle ja kieltäytyivät poistumasta, käytti poliisi millaista väkivaltaa tahansa.

Eri poliittiset suuntaukset ja voimat ovat osallistuneet ja liittyneet joukkovastarintaan. Yksi voimista ovat nationalistit. Nämä kantoivat Turkin lippuja, lauloivat Tasavallan marssia ja huusivat olevansa ”Atatürkin sotilaita”. Heidän ei kuitenkaan ole onnistunut kaapata joukkoliikettä.

Gezin puiston vastarinta on AKP-hallituksen ensimmäinen suuri tappio. Hallitus aliarvioi kansan tyytymättömyyden ja päättäväisyyden, ja maksaa nyt hinnan.

Jos liike säilyttää osallistuvan, kaikki mukaan ottavan luonteensa, jota se osoitti puistossa ja muualla, jos se voi saada mukaansa osia AKP:n peruskannattajista, jos se jatkaa vastarintaa pelotta, hallitus kärsii lisää tappioita.

On selvää, että joukkoliike on vaikuttanut osaan AKP:n äänestäjäkunnasta ja saanut sitä jopa liikkeelle. Tämä saattaa olla hallituksen lopun alkua.

DSIP on ollut osa vastarintaa aivan alusta saakka ja toverimme ovat osa väkijoukkoa Taksimin aukiolla ja muualla.

Rauhanprosessin alkaminen kurdien kanssa oli taistelun virstanpylväs. Nyt Gezin puiston vastarinta on merkkinä siitä, että on alkanut uusi kausi taistelussa vapauden puolesta.

Yksi Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) perustajista, Sakine Cansiz, Kurdistanin kansankongressin (KNK) Pariisin edustaja Fidan Dogan ja Leyla Soylemez murhattiin aseellisessa hyökkäyksessä Kurdistanin tiedotustoimistoon Pariisissa.

Tämän hyökkäyksen tarkoitus oli selvästi vahingoittaa Turkin hallituksen ja PKK:n välillä käytäviä rauhanneuvotteluja. Tällaisia sabotaasitekoja on odotettu sen jälkeen, kun neuvottelut PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin ja Turkin hallituksen välillä alkoivat. Neuvottelut ovat johtaneet laajaan optimismiin koko maassa siitä, että 30 vuotta jatkunut ja 40 000 henkeä vaatinut sota olisi loppumassa.

Ei edes kurdikysymyksen ratkaisu, vaan pelkästään vakavan vuoropuhelun alkaminen kahden osapuolen välillä on jo kiusannut ja hermostuttanut sodanlietsojia.

* Laukaukset ammuttiin yrityksenä katkaista rauhanneuvottelut.

* Ampujat on löydettävä viivyttelemättä.

* Turkin hallituksen on taattava kurdineuvottelijoiden turvallisuus.

* Neuvotteluja on nopeutettava ja tehtävä niistä läpinäkyvät, jotta vastaavan kaltainen sabotaasi menettäisi vaikutuksensa.

Miljoonat kurdit ja turkkilaiset kannattavat rauhaa. Keino saavuttaa rauhaa ja estää uudet sabotaasit on lähteä kaduille, huutaa vieläkin voimakkaammin rauhan puolesta ja lisätä solidaarisuutta kurdikansalle.

Vallankumouksellinen sosialistinen työväenpuolue (DSIP)

Alkuperäinen julkilausuma löytyy tästä osoitteesta

1. Leikkaukset hallitsevat nyt kehittyneen kapitalistisen maailman politiikkaa. Vastauksena globaaliin kriisiin, jota kiihdytti suurpankkien keinottelu, lännen hallitsevat luokan ovat valinneet kustannusten sysäämisen työtätekevien ja köyhien niskaan. Julkisten menojen teurastaminen on sitonut maailman hitaaseen kasvuun. Se on kuitenkin antanut myös tilaisuuden ajaa läpi uusia uusliberaaleja ”uudistuksia”, jotka alun perinkin sallivat rahoitusmarkkinoiden toimia vailla valvontaa.

2. Kreikan onneton kohtalo on olla tämän politiikan tärkein koekenttä. Euroalue on juuri sopinut toisesta ”pelastuspaketista” Kreikalle. Sillä pelastetaan lähinnä ranskalaisia ja saksalaisia pankkeja, jotka lainasivat Kreikalle rahan, jonka maa on nyt velkaa. Se tulee näkyviin siinä, että on luotu sulkutili, jolle uudet lainat maksetaan ja jolta pankkien lainasaatavat maksetaan ennen kuin mitään rahaa menee Kreikkaan.

Mielenosoitus harmaata taloutta vastaan ja yhtenäisen työväenliikkeen puolesta 8.4.2011 klo 16:30 Hakaniemen torilla (Hki)

Suomalainen työväenluokka on ajettu kuilun partaalle. Epävarmuus ja työehtojen heikkeneminen jatkuu kiivasta tahtia ammattiyhdistysliikkeen ollessa kykenemätön taistelemaan yhtenäisenä rintamana. Veronkierto, laittoman työvoiman häikäilemätön käyttö sekä vuokratyövoiman lähes orjamainen asema vähentävät entisestään työläisten mahdollisuuksia puolustaa oikeuksiaan.

On aika aloittaa uusi luku suomalaisen työväenliikkeen historiassa, lopettaa keskustelu kestävyysvajeesta ja aloittaa voimakkaampi kamppailu yhteiskunnan valtasuhteiden uudelleenjärjestämiseksi.

Suomalaisen työväenliikkeen on järjestäydyttävä puolustamaan saavutettuja etuja, ennen kuin on liian myöhäistä. Selkärangattomat työntekijöiden oikeuksien polkijat on laitettava vastuuseen teoistaan tuntuvin rangaistuksin. Pätkätyöputkeen joutuneiden on saatava sekä riittävä korvaus epävarmuudesta että vakinaisten edut ja oikeudet.

1. Maailman talouskriisi jatkuu. Rahoitusjärjestelmään on syötetty valtavia määriä rahaa yrityksenä saada maailmantalous jälleen tasapainoon – 14 biljoonaa dollaria pelastuspaketteihin Yhdysvalloissa, Britanniassa ja euroalueella, 1,4 biljoonaa dollaria uusina pankkilainoina Kiinassa viime vuonna. On silti yhä avoinna, ovatko nämä ponnistukset riittäviä tuottamaan kestävää kasvua. Kehittyneiden maiden talouskasvu pysyy verkkaisena samalla, kun työttömyys jatkaa lisääntymistään. Pelätään, että on kehittymässä uusirahoituskupla, joka keskittyisi nyt Kiinaan. Tämä kriisi on vakavin sitten 30-luvun laman, ja sen taipumus pitkittyä osoittaa kriisin luonteen kumpuavan kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän luonteesta.

Ekonomistit, niin vasemmistolaiset kuin oikeistolaisetkin, puolustavat Keynesiä vastauksena kriisiin. Koska hänen teoriansa eivät juuri muuta kapitalismin perusotetta, eikö vasemmistolaisten olisi aika myöntää hänen heikkoutensa?

”Kaikki ovat suuren taloustieteilijän pauloissa nyt.” Näin kirjoitti Financial Times John Maynard Keynesistä. Ja siltähän se näyttää. Samaa viestiä toistavat USA:n valtiovarainministeri Hank Paulson ja Yhdysvaltain keskuspankin Ben Bernanke yhtäällä ja vasemmistolaiset, kuten Larry Elliot ja Graham Turner toisaalla. Heidän mukaansa Keynes osoitti 30-luvulla, kuinka estää kriisit, ja hänen menetelmänsä voivat toimia nyt.

Viestissä on kuitenkin yksi suuri vika. Keynes ei osoittanut, kuinka 30-luvulla oltaisiin estetty kriisi. Hän kyllä hyökkäsi säälimättä niitä vastaan, joiden mielestä kriisit voitiin ratkaista työläisten elintasoa alentamalla, ja että kriisi kuitenkin oli hintansa väärti, että markkinajärjestelmän pysyi liikkeellä.

Kun liityin Socialist Review –ryhmään, Socialist Workers Partyn edeltäjään, vuonna 1961, vastustajamme kutsuivat meitä "valtiokapitalisteiksi". Se ei johtunut siitä, että olisimme kannattaneet valtiokapitalismia (vaikka huhun mukaan yksi jäsenistämme olisikin liittynyt siitä syystä). Se johtui siitä, että me torjuimme käsityksen, että Neuvostoliitto, Kiina ja Itä-Euroopan valtiot olivat jollain tavoin sosialistisia tai työläisvaltioita.

International Socialism Journalin päätoimittaja Chris Harman menehtyi 7. marraskuuta puhematkalla Kairossa. Hän olisi täyttänyt 67 vuotta. Harman oli huomattava hahmo kansainvälisessä liikkeessä ja toimi aiemmin kahteen otteeseen Britannian Socialist Workers Partyn äänenkannattajan, Socialist Workerin, päätoimittajana.